Ystävän kuolema satuttaa – toipuuko siitä milloin?

Vieläkin toisinaankin avaan Facebookista tilin, jossa vastassa on ihana iso iloinen hymy. Joka ikinen kerta se päättyy kyyneliin. Ei yhteen, eikä yhteentoista vaan yhteentoistamiljoonaan kyyneleeseen. Perkele, miten epäreilu maailma voi olla. Vaikka aikaa on kulunut jo reilu 1,5 vuotta ei kyyneleet ota loppuakseen, ne ei kuiva vaikka itkisi karjumalla tai saunan lauteilla. Ei vaikka kuvion toistaisi. 



Tavattiin ihan lapsina. Kuljettiin koulutietä yhdessä keväästä syksyyn. Vedettiin pulkalla toisiamme ja oltiin yökylässä. Minun huoneen ikkunasta näkyi heidän omakotitalon pihaan. Ylä-asteen jälkeen ei muutamaan vuoteen nähty lainkaan. Tiet vei eri suuntiin ja eri kaupunkeihin. Aina välillä nauroimme yhdessä taas välillä hukuimme maailmalle. Kunnes ystäväni palasi koti kaupunkiinsa. Silloin vihdoin tiet kohtasi jälleen. 

"Hän nauroi oikeastaan aina."

Kävimme töiden lomassa lounastreffeillä. Joka ikinen kerta halasimme kun näimme. Vaikka aikaa ei olisi kulunut kuin muutama päivä. Noilla lounailla nauroimme ja juttelimme. Pääsääntöisesti nauroimme. Hän nauroi oikeastaan aina. Aloimme saavuttaa pistettä joka oli kuin silloin lapsena. Vaikka vuodet olivat vierineet ei meidän ystävyys ollut kadonnut maailman turuille vaan siellä se oli sydämessä odottamassa meitä.


"Hyvää matkaa!", hän sanoi kun suuntasimme marraskuussa maailmalle. Tiesin tosiaan hänen tarkoittavan sitä. En tiennyt, että nuo sanat tulisivat olemaan samat jotka sanon pian matkamme jälkeen hänelle.
Sinä sunnuntaina ajattelin käydä kaupassa naapuri kaupungissa. Matkalla kuitenkin käännyin takaisin, ei ollut hyvä olo. Tuli tunne, että jotain on pielessä. Odotin muutaman tunnin kunnes saapui puhelu: hän oli poissa. Miten niin poissa?! Ei kukaan nyt vaan jumaliste lähde pois noin vain! Tuli vuosisadan hyökyaalto joka vyöryi yli. Tuli sellainen aalto joka meinasi hukuttaa. Surin niin kovin, että järki meinasi sillä hetkellä päästä rehellisesti paeta. En muista olleeni koskaan niin kipeänä sydämestäni. Siihen sattui.  




Oletin, että hautajaispäivän jälkeen alkaisi helpottaa ja kyyneleet taittuisi muistoiksi. Odotan sitä päivää tässä vieläkin. Uskon senkin päivän tulevan, kun sen aika on. Siihen asti, annan itselleni luvan vollottaa kuin pikku lapsi jos siltä tuntuu. Parempi antaa patojen olla auki, kuin sulkea ne.


Elämä on toisinaan TODELLA epäreilua, mutta ei se auta. Me olemme tässä ja nyt. On elettävä eteenpäin, ei jäädä jumiin menneeseen. Vai mitä?

Onko sinua kohdannut suru, jota käsittelit vielä pitkänkin ajan jälkeen? Miltä se tuntuu ja miten sinä olet siitä selvinnyt?

Muistahan piipahtaa @satua.vai.totta IG:n puolelle, sekä ottaa haltuun myös FB Satua vai totta. Pääset mukaan kesäpuuhiin ja aina kotinurtsilta maailmalle!
Kuvat: Pixabay

Ei kommentteja

Kiitos, kun jätit kommenttisi ♥

INSTAGRAM @satua.vai.totta