Lapseni ei ole lapsenvahtini!

"Kyllä ne pärjää!" ja "Teillähän on oma lapsenvahti!" ovat aika usein kuultua, kun pohdin kuopuksen hoidon järjestämistä. Kyllä, kyllä varmasti juuri 16-vuotta täyttänyt sisko pärjää kahden veljensä kanssa, mutta minulla on ollut periaate ettei lapseni tosiaan ole lapsenvahtini. Minusta on ollut ensiarvoisen tärkeää, että molemmilla lapsilla saa olla lapsuus ilman suuria velvollisuuksia. Ne tulevat kyllä ajan myötä kaikille ennemmin tai myöhemmin.



"Se ei ole kuitenkaan tarkoittanut, etteikö vastuita olisi."

Esikoinen on siivonnut oman huoneensa aina ilman patisteluja ja onkin tarkka neiti vaatekaappeja myöden. Meillä ei siis teinin huone ole kuin helvetti vallankumouksen jälkeen. Pyykkikoneen ohjelmat ovat hallussa ja pesukone pörrää tasaisesti, periaatteella kun koneellinen pyykkiä se käynnistää ken paikalle sattuu. Ja mikä ihaninta on se, että iso- ja isoisovanhemmat ovat hänelle olleet rakkaita ja tänäänkin menee siivoamaan sinne missä apua tarvitaan. Ihan omasta tahdotaan.

Juniori puolestaa muljauttelee silmiä siivous-sanan kuullessaan, mutta raahautuu teatraalisesti huokaillen omaan huoneeseen. Kolme tavaraa vaihtaa paikkaa ja  iloinen ääni ilmoittaa kaiken olevan valmista. Voitte vaan kuvitella niitä shown elkeitä joilla palataan bumerangina takaisin siivoilujen pariin. Yleensä homma päättyy varttia myöhemmin siihen, että sohvalla makaa "puoli kuollut" huokailija kun oli taas niiiiiin rankkaa. Se vaatii vähintään palautusjuomaa, lepoa ja ylenpalttisia kehuja. (Tuota pitäisi kokeilla itsekin oman siivouksen päätteeksi! ) Hetkeä myöhemmin kuitenkin huomaa kuinka omassa huoneessa hääritään taas innosta puhkuen, koska on mukava leikkiä kun on siistiä.



Yhdeksän vuoden ikäero on toisiaan ihana ja helpottava asia. Toisinaan taas harmittava takaisku, kun koittaa sovittaa tekemisiä yhteen.

Aina kuitenkin "äiti keinot keksii" ja saa hommat ratkottua. Usein vuorotellaan sitten lempipuuhien tai asioiden kanssa. Molemmat saa siis oman aikansa ja asiansa. 
Toisinaan isosiskosta on suuren suuri apu ihan yllättäen. Kuten toukokuun lopussa eräänä aamuna. Minä palasin yövuorosta kotiin nukkumaan ja mies lähti aamuvuoroon töihin. Sisko oli varmistanut ettei paidat ole nurinperin ja saattanut koulumatkalla veljensä eskariin. He antoivat minun nukkua, vaikka olin valmistautunut nousemaan kahden tunnin unien jälkeen nuorimmaista viemään. Meidän onneksi eskari- ja koulu ovat vain kahden kadun päässä ja sinne on helppo kulkea heidän vaikka kaksin. 


Loppujen lopuksi me olemme olleet myös onnekkaassa asemassa isovanhempien asuessa lähietäisyydellä ja siihen, että meidän työt mahdollistavat viikkovapaita ja "läpsystä" vaihtoja. Sekä hyvin toimivasta varhaiskasvatuksesta, josta yllätys vuorojen sattuessa on mahdollistanut tunnin tai kahden lisäajan hoidossa. Toki joskus jää pohtimaan milloinkas sitä oltiin samaa aikaan ruokapöydässä? Tai yleensä nähty!? Onko nämä nyt sitten niitä ruuhkavuosia?

Tässä tilanteessa kiitän kyllä kännyköitä maasta taivaaseen. Yhteydenpito on helppoa. Tarvittaessa voi ottaa näköyhteyden "isille" tai napata kuva päivän hurjista tai kurjista tilanteista.




Joku ehkä pohtii, eikö isosisko halua vahtia pikkuveljeään? Ei siitä ole kyse. Toisinaan he ovat kaksin ihan muuten vaan. Kuten sisarukset nyt ovat. Satunnaisesti kauppaan ei halua lapset lähteä ja he jäävät kotiin. Mutta ei, en palkkaa lastani lapsenvahdiksi kuin superpakon sattuessa ja onneksi niitä ei ole ollut kuin paristi.

Miten teidän perheessä asiat ovat? Onko teillä ollut luontevaa, että isommat sisarukset vahtivat pienempiä? Mitä sinä ajattelet tästä asiasta?


Tiedän monia perheitä, joissa tämä on ihan normaali järjestely. Toisissa perheissä nuoret saavat palkaksi rahaa, toisille se kuuluu velvollisuuksiin. Kukin tekee niin kuin se on omalla perheelle sopivaa.
ps. Blogi seikkailee tottakai myös Instagramissa @satua.vai.totta ja Facebookissa Satua vai totta. Tule mukaan ja ihmetellään maailmaa yhdessä! 

Ei kommentteja

Kiitos, kun jätit kommenttisi ♥

INSTAGRAM @satua.vai.totta